Kati Kauravaara (14.12.2017)
Satoi lunta hyvin sakeasti. Se oli ensilumi pääkaupungissa ja peitti heti voimalla kaupungin lattiat. Katselin ikkunasta ulos valkoisten lumen rakentamien raamien läpi. Se toi mieleeni joulukortit, johon askartelija on piirtänyt ikkunan ja tuputtanut sen pieliin valkoista väriä. Kieltämättä juhla oli tulossa, vaikka en sen tulosta juurikaan piitannut. Huolin kyllä kynttilän lämmön ja höyryävän glögimukin, mutta vaivoin enemmän. Isäni ehdottikin kerran, että joulu voisi olla joka toinen vuosi. Minusta ajatus oli vähintäänkin viehättävä, mutta taisimme jäädä ehdotuksinemme vähemmistöön.
Huomasin, että olin edellisenä päivänä peräti kolme kertaa kaivannut lunta, mikä hämmästytti minua, tällaista kevät- ja kesälasta. Olin nimittäin vastannut samassa talossa asuvien päivittelyihin pikku pakkasesta ja synkästä syyskelistä sanomalla, että kunpa saatais lunta. Ensimmäisen kerran lause tuli suustani lähikaupassa tarkoitettuna rouvalle, joka erehtyneenä luuli minua siksi nuoreksi naiseksi, jolla on vauva. Toisen ja kolmannen kerran se tapahtui hississä. Vaivautunutta hiljaisuutta ei pienessä kopissa syntynyt, sillä säästä puhuminen on turvallinen ja normin mukainen puheenaihe.
Lipsahtivatko sanat suustani sen takia, että niin kuuluu sanoa vai tarkoitinko sitä todella? Toivoin jälkimmäistä. Haluan ravistella itseni irti asioista, joita täytyy tehdä toisten vaatimuksesta. Mutta tunnistanko edes näitä vaatimuksia? Tai minkä vaatimuksen lähes vieraat ihmiset voivat ylipäänsä esittää? Vaatimuksen on oikeastaan oltava jossain sisälläni, missä se huutaa: ”sinun täytyy sanoa tai tehdä niin tai näin”. Ehkä sittenkin olin sinä päivänä hiukan enemmän myös talvilapsi, päättelin. En kai valehtelisi, ja vielä kolmea kertaa peräkkäin?
Lähdin ulos. Uhmasin lumisadetta, sillä tunsin pakkoa päästä maistamaan pakkasta. Oikeastaan kehoni vaati liikuntaa. Oven jo melkein ollessa kiinni hapuilin vielä pipon päähäni. Lähden lenkille yleensä alkuun hiukan liian vähissä vaatteissa, sillä lämmettyäni olo ei siten olisi tuskaisen hikinen. Jostain syystä pipo tuntui kuitenkin merkitykselliseltä tällä kertaa. Se antaisi turvaa kylmyyttä vastaan, nimenomaan turvaa. Halusin olla jonkun turvallisen sisällä, ja pipo tuntui tarjoava turvaa sillä hetkellä.
Lähdin juoksemaan. Lumi kuulosti hauskalta lenkkitossujeni alla, ja lenkkitossut tuntuivat liukkaalta lumen päällä. Vaivuin omiin ajatuksiini, kuten lukuisat kerrat juostessani: Kuinka vaikeaa onkaan tunnistaa niitä raameja, jotka ohjailevat elämäämme? Emme useinkaan ole tietoisia, minkälaisen silmälasien läpi katselemme maailmaa tai että ylipäänsä katsomme maailmaa silmälasien läpi. Kuinka usein tunnistan sen kaltaiset tilanteet, joissa teen asioita niin kuin kuuluu tehdä, niin kuin on normin mukaista, niin kuin on hyväksyttävää ja jopa suotavaa ilman että kyseenalaistan, mitä itse haluan, mikä on sen mukaista, mitä arvostan? Mikä on itseä kohtaan rehellistä toimintaa? Mitkä mahdollisuudet ihmisellä on pyristellä pois ympäristön vaatimusten vaikutuksesta? Eittämättä parempi mahdollisuus on silloin, kun tunnistaa, minkä raamien sisällä on pakko tai mahdollista toimia verrattuna siihen, että ei edes tunnista. Eikä tunnistaminen aina onnistu. Ja lopulta myös se, mitä arvostan ja mikä on minulle merkityksellistä, on syntynyt vahvassa sosiaalisen ympäristön vaikutuksessa.
Ajatukseni keskeytyivät ainoastaan kerran. Koska en ole kiinnostunut koirista, en osaa sanoa, minkä rotuinen koira se oli, mutta riehakkaan oloinen kuitenkin. Se pääsi talutushihnassaan hiukan liian lähelle minua, jolloin omistaja kutsui sitä koiralle tyypillisellä nimellä. Näytelmä on toistunut lukuisia kertoja, ja sen käsikirjoitus menee näin: Ensin koira saa talutushihnassa vapautta ja tulee nuuskimaan innokkaana ohi juoksevaa hahmoa. Sen jälkeen omistaja korottaa ääntänsä ja kutsuu aikaisemmista kokemuksistaan ja sen hetkisestä mielentilastaan riippuen velvollisuudentuntoisen napakasti tai toteavan kyllästyneesti koiraansa nimeltä. Lopuksi sekä lenkkeilijä että koira-omistaja-parivaljakko jatkavat matkaansa. Tilanne on ohi, mutta lenkkeilijä jää miettimään, voisiko käsikirjoitus ollakin toinen. Sellainen, jossa koiran omistaja koiran moittimisen sijaan pyytäisi anteeksi lenkkeilijältä sitä, että koiran hihna pääsi hiukan liian löysälle tai sitä, että hän ei ollut tarpeeksi valppaana huolehtimaan lemmikistään.
Aika nopeasti ajatukseni lähtivät taas kiitoon. Ihmisen vapaus elää haluamaansa elämää on raamitettu normeilla: tietynlainen tapa elää on hyväksyttyä ja tietynlainen ei. Raamit on usein helpompi hyväksyä silloin, kun on itse ollut tiedostamatta tai tietoisesti luomassa ja vahvistamassa normistoa omalla toiminnallaan. Mutta eritoten toisen viiteryhmän normeista käsin raamitettu elämä tuntuu harvoin omalta. Ja tähän normittamiseen osallistuu koko joukko meitä ammattilaisiksi ja asiantuntijoiksi itseään kutsuvia. Jos esimerkiksi on koko elämänsä ollut liikunnallinen, selviytynyt koululiikunnasta tai jopa loistanut liikuntatunneilla, opiskellut toisten samankaltaisten kanssa ja tehnyt vielä töitäkin liikunnallisesti innostuneiden ympäröimänä, ovat silmälasit eittämättä saaneet tietyn muodon. Silloin on ymmärrettävää ja inhimillistä, että liikunnan lähettilään on helppoa ja luonnollista levittää sanomaa aikaisemmista kokemuksistaan ja sen hetkisestä mielentilastaan riippuen velvollisuudentuntoisen napakasti tai toteavan kyllästyneesti. Mutta kenen hyvää elämää lähettiläs silloin kannustaa elämään? Kenen näkökulmasta hän arvottaa raamien leveyden tai kapeuden?
Olin arvellut juoksevani tunnin ja vartin. Tunnin kohdalla tuntui siltä, että se voisi tänään riittää. Minun elämääni kuuluu juokseminen, jonkun toisen ei. Minun elämääni ei kuulu kuorolaulu, jonkun toisen elämään se kuuluu. Juoksemisella on minulle merkitystä, monenlaista, kuorolaululla juoksemista huomattavasti vähemmän. Ainakin valitsen mieluummin juoksemisen kuin kuorossa laulamisen, vaikka voin joskus kokeilla kuoroakin etenkin, jos se tehtäisiin helpoksi. Jos kuorossa laulamiseen olisi mahdollisuus ilman, että edes huomaisin laulavani kuorossa, saattaisin tehdä sitä vaivihkaisesti, salassa itseltänikin. Ja niin taisin tehdä viimeeksi silloin, kun olin kesällä Tavastialla kuuntelemassa Sir Elwood Duoa. Lauloin sydämeni kyllyydestä yhdessä muiden kanssa. Lauloin kuorossa, vaikka en edes tiennyt laulavani kuorossa. Mutta olisinko laulanut, jos siihen olisi tuputettu jossakin muualla? Vai laulaisinko velvollisuuden tunnosta, jos se olisi normin mukaista? Vai laulaisinko jopa niin, etten edes tiedostaisi minulla olevan muita vaihtoehtoja? Kenen hyvää elämää eläisin laulamalla kuorossa?
Palasin kotiin. Raikas ilma oli tehnyt tehtävänsä. Olo oli raukea. Suihkun jälkeen otin höyryävän glögimukin käteeni ja mietin, kuinka maisema muuttui lumen laskeuduttua heti aikaisempaa valoisammaksi. Ilahduttavaa!
Pimeänä iltana töiden jälkeen lenkille lähteminen ei ole aina yhtä helppoa kuin tänään, jolloin keho ja mieli kaipasi ulkoilua. Kunpa muistaisin olla armollinen itselleni niinä hetkinä, kun ulko-oven kynnys on korkea. Voinhan silloin lähteä vaikkapa kävelemään tai tehdä tavanomaista lyhyemmän hölkkälenkin. Ja jos keho kaipaa lepoa, voin antaa sille lepoa.
Ulko-oven korkean kynnyksen hetkinä voin saada kosketuksen siihen, miltä vähän liikkuvasta kansalaisesta, naapurista tai asiakkaastani tuntuu usein jo jopa silloin, kun vasta puhutaan liikkumisen aloittamisesta. On harhaan johtavaa mainostaa liikkumista kaikella myönteisellä, kuten sillä, että liikkuminen tuottaa hyvää mieltä ja oloa, iloa, energisyyttä. Ulko-oven korkean kynnyksen hetkinä liikkuminen ei automaattisesti tuota hyvää mieltä ja oloa, iloa ja energisyyttä itsellenikään. Liikkuminen saattaakin tuntua takkuiselta ja puuduttavalta. Mitä varten silloin teen takkuiselta ja puuduttavalta tuntuvaa, jos teen? Muita varten vai itseäni varten? Mistä löydän takkuiselle ja puuduttavalle merkityksen ja löydänkö? Palveleeko takkuinen ja puuduttavalta tuntuva minun hyvää elämääni ja jos, niin miten?
Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Hannu Itkosen 60-vuotisjuhlakirjassa: Kauravaara, Kati (toim.) (2016) Tuokiokuvia hyvästä elämästä – kenen hyvästä elämästä? Teoksessa Vilja Itkonen (toim.) Kansalainen Hane. Ihmisen kokoisia asioita. Yhteiskustanne. Joensuu, 82 – 85.
