Meillä asiantuntijakollegoiden kesken heräsi keskustelu urheilijan suorituskyvystä (engl. performance)? Mitä termillä oikeastaan tarkoitetaan, kun siitä puhutaan? Onko se vain kyky ulosmitata paineisessa kilpailutilanteessa senttejä, sekunteja, kiloja tai tuottaa taidokas suoritus? Mikä on (joukkueen) taktiikkaan sitoutumisen merkitys? Kuinka paljon suoritukseen liittyy esiintymistä, ”performanssia”? Tai voisiko suorituskyky olla käsitteenä jotakin muuta?
Ajatus, että käsite huomioisi vain hetkellisen suorituskykyisyyden jäi kaivamaan mieltäni muutamastakin syystä. Mielestäni perinteisen suorituskyvyn käsitteen rinnalle tarvitaan laajempi, kestävän urheilullisen kehityksen näkökulma.
Suoritusvarmuus on yksi keskeinen kilpa- ja huippu-urheiluun kuuluva hyvän menestyksen avain. Perustason pitää olla niin hyvä, että huononkin päivän suoritus riittää täyttämään minimitavoitteet. Erinomaisena päivänä urheilija tekee ennätyksensä. ”Pöljiä päiviä” jolloin kaikki menee nappiin, osuu arvokisoihin vain harvoin.
Pitäisikö suorituskykyyn määritellä myös pitkäjänteiseen valmentautumiseen sitoutuminen, koska suoritusvarmuus kehittyy pitkäjänteisen ja nousujohteisen harjoittelun tuloksena? Huippu-urheilijan valmentautumiskykyyn kuuluu myös kyky säädellä omaa toimintaansa, tunnistaa palautumistarpeensa ja osallistua valmennusprosessin päätöksentekoon.
Entäpä urheilijan kehityspolku? Tutkimusnäyttö viittaa siihen, että lapsuuden monipuolinen liikunta ja lajikokemukset tukevat pitkäjänteistä urheilullista kehittymistä. Liian varhainen ja yksipuolinen erikoistuminen ei välttämättä edistä myöhempää huippumenestystä, ja siihen voi liittyä lisääntyneitä terveysriskejä. Keskittyykö harjoittelu liian yksipuolisesti vain tiettyjen ominaisuuksien kehittämiseen monipuolisuuden kustannuksella? Mitataanko nuoren urheilijan suorituskapasiteetti liian nopealla tahdilla ulos?
Terveydenhuollon ammattihenkilönä joudun punnitsemaan jatkuvasti huippu-urheilun terveysriskejä. Altistaako kova harjoittelu lähitulevaisuudessa esimerkiksi rasitusvammoille, traumoille, infektiosairauksille tai ylikunto-oireille? Entäpä kovan harjoittelun myöhännäisseuraukset urheilijan jo lopetettua aktiiviuransa? Kuinka paljon on liian paljon? Suuri harjoituskuormitus ei itsessään ole välttämättä haitallinen, vaan sen vaikutukset riippuvat muun muassa kuormitushistoriasta, palautumisesta ja yksilöllisistä tekijöistä.
Huippu-urheilussa puhutaan usein high performance -toiminnasta. Mutta suorituskyky terminä itsessään ei pitäisi olla arvottava käsite. Sehän on vähän kuin työkyky tai toimintakyky. Sitä voi tarkastella eritasoisilla urheilijoilla, eri kehitysvaiheissa ja erilaisissa toimintaympäristöissä. Voisiko termiä käyttää neutraalisti ilman, että siihen latautuu automaattisesti mielikuvaa korkeasta suorituskyvystä. Suorituskyky voi olla mitä tahansa erinomaisen ja heikon välillä – se on vain tapa ilmaista urheilijan sen hetkinen realistinen taso suhteessa kanssakilpailijoihin tai urheilijan omiin tavoitteisiinsa.
Näinpä määrittelisin suorituskyvyn seuraavasti:
”Urheilijan suorituskyky tarkoittaa hänen kykyään toteuttaa lajissaan tavoitteidensa ja tilanteen edellyttämiä suorituksia. Kestävä suorituskyky tarkoittaa lisäksi edellytyksiä kehittää, ylläpitää ja toistaa tätä kykyä pitkäjänteisesti, terveys ja toimintakyky huomioiden.”
Urheilijan suorituskyvyn neljä ulottuvuutta
Nämä ulottovuudet linkittyvät vahvasti toisiinsa. Valmentautumiskyky vaikuttaa suorituskapasiteetin kehittymiseen, mutta samalla nykyinen terveydentila ja suorituskapasiteetti vaikuttavat siihen, millaista harjoittelua voidaan toteuttaa.
Ehkä suorituskyvyn arvioinnissa pitäisikin kysyä paitsi sitä, kuinka hyvään suoritukseen urheilija kykenee tänään, myös sitä, millaisin edellytyksin hän pystyy vastaavaan tai parempaan suoritukseen huomenna, ensi vuonna tai viiden vuoden kuluttua. Huippu-urheilussa suorituskyvyn kehittäminen on väistämättä tasapainoilua kuormituksen, palautumisen, suorituskyvyn maksimoinnin ja terveyden välillä. Parhaimmillaan nämä eivät ole vastakkaisia tavoitteita, vaan tukevat toisiaan.
